Helsingin Sanomissa julkaistussa haastattelussa (1.3.2017) “Olympiakultaan tähtäävä Joel Naukkarinen lukee lääkäriksi happinaamari kasvoillaan, nukkuu pää alppiteltassa ja kärsi uniapneasta: ‘Herää siihen, että haukkoo henkeään, kun tuntuu, että tukehtuu’” kerroin käyttämästäni korkeanpaikan olosuhdetta simuloivasta teltasta ja naamarista. Artikkeli on kirvoittanut keskustelua urheilun eettisyyden rajoista ja korkeanpaikan harjoittelua on verrattu jopa dopingiin. Haluan lääketieteen opiskelijan näkökulmasta avata, mitä itse ajattelen korkean paikan harjoittelusta ja sen eettisyydestä.
Vuoristossa harjoittelu rajoittaa suoritustehoja, jota on kompensoitu hengittämällä tehoharjoituksissa lisähappea tai matkustettu matalammalle harjoittelemaan. Vuoristossa liikkuminen edestakaisin on lyhentänyt palautumisaikaa, joten kehitys on johtanut keinotekoisen hypoksian live high, train low -malleihin. Asuntoja, telttoja ja maskeja löytyy urheilijoilta ympäri maailmaa mahdollistaen – ah, niin kodikkaan – hapenpuutteessa elämisen.
Kaikilla edeltävillä tavoilla ovat urheilijat yrittäneet hakea parempaa suorituskykyä. Jokaiseen liittyy hyötynsä ja haittansa. Puntaroitavana ovat saavutettavat edut ja vaaditut uhraukset. Yleisemmin menetelmillä pyritään lisäämään punasolujen tuotantoa ja elimistön hapenottokykyä, minkä vuoksi niitä on rinnastettu dopingin käyttöön tai veritankkaukseen. Elimistön vaste hapenpuutteelle on kuitenkin hyvin samanlainen riippumatta siitä, johtuuko hypoksia korkealla vuorella oleilusta tai keinotekoisesta simulaatiosta.
Aloitetaan moralisointi käsitteestä ’’keinotekoinen”. Keinotekoista ovat mm. päivittäin käyttämämme älypuhelin, läheisesi syövän parantava sytostaattihoito tai kauniissa suomalaisessa järvessä soutamani vene.
Kun puhutaan huippu-urheilusta, keinotekoisen vastakohtana myös käsite luonnollinen tuntuu kovin etäiseltä. Se ei ole sana, joka tulee ensimmäisenä mieleen katsoessa pyöräilijän suonikkaita reisiä, uimahyppääjän rasvaprosenttia tai painonnostajan suorille käsille ojentamaa rautakuormaa. Kaikki nämä ovat kuitenkin äärimmäisen pitkäjänteisten ja luonnollisten elintapainterventioden (lepo, harjoittelu ja ravitsemus) tulosta. Luonnollisuuden irvikuvalta ne vaikuttavat silloin, kun niitä katsoo keinotekoisista länsimaisen yltäkylläisen ruokavalion ja istumatyön lähtökohdista. Luonnollinen ja tavallinen eivät ole synonyymejä.
Luonnollisia ovat kaasut, joita keinotekoinen alppiteltta erottelee. Hengittämästämme ilmasta typpeä on 79 % ja happea 21%. Alppitelttaa säätämällä typpeä pystyy hengittämään muutaman prosenttiyksikön enemmän ja happea vastaavasti vähemmän. Kaasut ovat edelleen samaa huoneilmaa, niitä vain hengitetään hieman eri suhteessa. Luonnollinen on vuoristoympäristö, jossa monet menestyvät kestävyysurheilijat ovat syntyneet ja kasvaneet. Hengitettävä ilma on sielläkin samaa, mutta sitä on pienemmän tiheyden takia vähemmän.
Jos hypoksiaharjoittelu haluttaisiin kieltää, pitäisikö typpi määrittää dopingaineeksi? Aine, jota jokainen vetää henkeensä jokaisella hengenvedolla enemmän kuin mitään muuta. Vai pitäisikö kiellettyä olla hengitetyn hapen määrän vähentäminen? Kumpi lopulta parantaa suorituskykyä enemmän: hapen saanti vai sen rajoittaminen?
Ehkä pitäisi kieltää veriarvojen muokkaamiseen tähtäävät menetelmät. Esimerkiksi syntyminen, asuminen tai harjoittelu vuoristossa – tai ylipäätään – harjoittelu. Vai olisiko kiellettyä epäluonnollinen hapen saannin rajoittaminen ja miten se määriteltäisiin? Lähes jokainen on päässyt kokeilemaan keinotekoista hypoksiaa lentokoneessa ja matkustamo on vielä paineistettu vastaamaan juuri urheilijoiden suosimia korkeuksia. Toisaalta kuuluuko tahdonalainen hengenpidätys epäluonnollisiin menetelmiin? Sen on harjoittelun yhteydessä todettu lisäävän EPO:n erittymistä. Kielletyn hormonin siis. Entä sallittaisiinko tahdosta riippumaton hengenpidätys? Uniapneapotilailla voi olla kielletyn korkeat hemoglobiinit. Samaa erytropoieesia lisää tupakointikin. Siinä mekanismina ja manipuloinnin kohteena on hapen kuljetuksen rajoittaminen. Ehkä häkä voisi olla kielletty aine. Oltaisiinko ylipäätään kieltämässä ainetta vai menetelmää?
Edeltävän kaltainen pohdiskelu muuttuu relevantiksi, kun rajanvetoa pitäisi lähteä tekemään. Kudosten hapenpuutteen aiheuttamisen tai suorituskyvyn parantamisen kieltäminen kieltäisi jo urheilun itsessään. Antidopingintoiminnan yksi tavoite on reilu peli ja kaikille tasavertainen mahdollisuus kilpailla voitosta. Lisääkö vai vähentääkö alppitelttojen käyttö tämän toteutumista? Onko kaikilla mahdollisuus asua vuoristossa?
Antidopingintoiminnan yksi tavoite on reilu peli ja kaikille tasavertainen mahdollisuus kilpailla voitosta. Miten tällöin tulisi suhtautua geneettiseen variaatioon tai sairauksiin, synnyinmaan luomiin lähtökohtiin ja muihin resursseihin? Totuus on, että urheilussa kaikilla ei ole samat mahdollisuudet harjoitella, kilpailla ja voittaa. Lähtöviivalla odottavasta rivistä odotetaan maaliin mennessä muodostuvan paremmuusjärjestyksen mukainen jono. Näennäisestä tasavertaisuudesta huolimatta lähtöviiva on jokaisella eri. Ehkä juuri se tekee urheilusta mielenkiintoisen. Täydellisen tasapuolisuuden nimissä sijoitukset voisi ratkaista vain arvalla. Urheilussa paras on se, jolla perimä, lajivalinta, olosuhteet, motivaatio, sattuma ja moni muu tekijä ovat osuneet kohdalleen.
Hypoksiaharjoittelun eettisyys herättää keskustelua. Menetelmien kieltäminen olisi kuitenkin ongelmallista. On vaikea määrittää ja testata, kuinka paljon happea jokaisen urheilijan tulisi hengittää. Kieltäminen ilman luotettavaa testaamista on kaikkein epäreiluinta rehdisti kilpailevia kohtaan. Se vähentää tasavertaisuutta. Asetelma olisi epäeettisempi kuin nykyinen hypoksiaharjoittelun salliminen kaikille.
Jotain saavutettavista hyödyistä kertonee myös se, että sallimisesta huolimatta vain osa urheilijoista hyödyntää vuoristoharjoittelua. Yhtenä syynä ovat eri lajien hemoglobiinirajat. Se vähentää kiellettyjen menetelmien ohella myös sallittujen käytettävyyttä ja vastaa etiikan toteutumisesta.
Antidopingtoiminnalla halutaan suojella urheilijoiden terveyttä. Terveysriskin puute on keskeinen syy sille, ettei hypoksiaharjoittelu ole kiellettyä. Yleensä vuoristossa asuvat ovat jopa monessa suhteessa terveempiä kuin lähempänä merenpintaa asuvat. Muut tekijät vaikuttanevat enemmän, mutta ennemmin hypoksiaharjoittelu taitaa tukea terveyttä kuin heikentää sitä.
Huippu-urheilussa menestyminen vaatii, että urheilija hyödyntää kaiken sallitun, muttei mitään kiellettyä. Kilpakumppanit tekevät saman. Jos ujo mutta sisukas suomalainen haluaa kilpailla samassa sarjassa muiden kanssa, vaatii se samanlaisen asenteen. Ja voittaminen vaatii, että asiat tehdään vielä paremmin. Kun parannetaan siitä, miten parhaat urheilijat asiat jo parhaimmillaan tekevät heidänkin pyrkiessä aina vain parempaan, vaatii se sitoutumista.