Perfektionismi

Huomenna on lääkiksen vika tentti. En koe valmistautuneeni kovin hyvin. Ja siihen liittyen ajattelin kertoa muutaman sanan perfektionismista. Seuraava teksti on aika henkilökohtainen ja saattaa yllättää monet. Ja toivottavasti siitä on jollekin apua.

Lukio meni täysin tämän ominaisuuden vietävänä. Pakkomielle yrittää saada joka kurssista kymppi, lukujärjestestys kolmen vuoden ajan täysi oikeastaan joka päivä, kun kaiken tavallisen ohella halusin käydä jokaisen kurssin pitkästä matikasta, fysiikasta, kemiasta, biologiasta, terveystiedosta ja liikunnasta. Ja kun kalenteria saattoi näillä täyttää vain klo 8-16. Sen ohella aloin urheilla määrätietoisesti ja luonteenpiirre näkyi syömisessä ortoreksiana. Lopussa tyytyminen keskiarvoon 9,6 ja pieni pettyminen neljään laudaturiin seitsemän sijaan. Kävin 11km koulumatkaa pyörällä, juosten ja joskus kävellen, jotta ehdin treenata ’’riittävästi’’, kun iltaisin treenihin oli aikaa vain pari tuntia ja silti läksyissä meni aikaa klo 22-24 asti ja joskus kirjoittaessa 02:een. Aamulla taas aikainen herätys pukea pyöräilyvaatteita ylle kelille mikä hyvänsä.

Välissä armeijavuosi Urheilukoulussa, jossa opin priorisoimaan urheiluun. Lääkiksen alkaessa (jonne tulin pari viikkoa myöhässä päällekkäisyyden takia) huomasin heti, että nyt en ajallisesti millään pysty opetella kaikkea vaadittua ja treenata ohessa ammattimaisesti. Pyysin HOPSia, jotta voisin opiskella 2/3-tahdissa urheilu ensimmäisenä ammattina. Silti minun oli vielä vaikea päästä eroon pakottavasta tarpeesta suoriutua täydellisesti.

Lääkiksen eka iso tentti oli tuki- ja liikuntaelimistön anatomia. Olin heti alkuun parin viikon myöhästymisen takia muutama sata – tuhat käsitettä latinaa ulkoa oppimisessa jäljessä, määrä lisääntyi päivittäin ja junan kiinni juokseminen tuntui vaikealta, kun olin jo oppinut treenaamaan kahdesti päivässä, muitakin kursseja pyöri, muutto, parisuhteessa yhteen muuttaminen, uusi opiskelukulttuuri ja kampus, missaten kaikki perehdytykset jne. Oli kiireinen kuukausi ja sain lokakuussa 2013 tentistä arvosanan 3/5. Olin siihen pettynyt. Menin joulukuussa uusimaan. 4/5. Taas pettymys. Nykyään nauran jo tälle ja mietin huvittuneena, mitä samaa kurssia käyneet kollegat mahtavat ajatella, jos lukevat tätä. (Nyt koulutuksen lopulla voin kertoa, että nelosen tai vitosen arvosanat koulutusohjelmassamme eivät ole ihan helppoja.) Silloin se oli kuitenkin iso pettymys ja menin taas tammikuussa 2014 uusimaan. Ohessa oli alkanut jo paljon uusiakin kursseja. Onneksi sain samasta tentistä jälleen 4/5 ja että seuraava uusinta olisi ollut 8kk päästä, koska se sai minut pysähtymään ja tajuamaan, että jos olen jämähtänyt ekaan kurssiin (6 op.) lähes puoleksi vuodeksi, niin tulee tätä menoa aika pitkä taipale (360 op. koulutusohjelma).

En ole koskaan päässyt luonteenpiirteestäni eroon, mutta riittävän vaikean koulutusohjelman myötä opin valjastamaan sen paremmin avuksi. Huippu-urheilu on tähänastisella kokemuksellani osa-alue, jossa siitä on vähiten haittaa, kun sekunnista viilataan kymmenyksiä, sadasosia ja lopulta millisekunteja aina vain paremmaksi. Tajusin kuitenkin täydellisyydentavoittelun paradoksin – ristiriidan, minkä aiheuttama tyytymättömyys polttaa joka päivä useita suomalaisia loppuun: mitä enemmän ja useammalla elämän osa-alueella tavoittelee täydellisyyttä, sitä kauemmas kullakin jää. Syntyy kasvava tyytymättömyys riippumatta siitä, kuinka hyvin pärjäisi. Vaikka välttäisin burn outin, tällainen strategia ei myöskään veisi minua tavoitteeseeni urheilussa. Lääketiede olisi hyvä vastapaino urheilulle, mutta koska tahansa se muuttuisi voimavarasta stressitekijäksi tai kuormittavaksi, niin se söisi urheilutuloksia. Ajattelin näin: ’’Teoriassa, jotta olisin perfektionisti urheilussa, minun pitäisi tentistä tavoitella vitosen sijaan juuri ja juuri läpipääsyä minimityöllä.’’ Siitä lähtien lääketiede oli minulle harrastus ja esimerkiksi en enää hetkeäkään valvoisi tenttiin lukemisen takia. Ajatus aidan ylittämisestä matalimmasta kohdasta on perfektionistin jäykälle mielelle mahdoton, kunnes saa ajatuksen käännettyä ja tekee sen niin juuri kyseisen luonteenpiirteen takia. Siis priorisoi. Olennainen ja vaikeisiin asioihin assosioituva periaate myös lääketieteessä, jonka merkitykseen koen päässeeni aika syvälle.

Jälkihuomio: tiedetään, mitä esim. stressi ja univaje tekee ihmisen kognitiivisille kyvyille, kuten oppimiselle, muistamiselle, ongelmanratkaisukyvylle… Kun aloin tavoitella läpipääsyä minimityöllä, opiskelu muuttui ihan eri lajiksi. Stressin määrä väheni, nukuin enemmän ja paremmin, voin paremmin, nautin sosiaalisista suhteista enemmän, opin enemmän ja nopeammin, ymmärsin syvällisemmin, muistin paremmin ja minun ei enää juuri tarvinnut kerrata. Ennen saatoin opetella jonkin asian neljästi (kerran luennolla, itseopiskellen, ryhmäopetuksessa ja tenttiin kerratessa) ja muutoksen jälkeen aloin huomata toistuvasti havahtuvani tenttiin vastatessa, että ’’keksinköhän näitä juttuja omasta päästä vai muistanko oikeasti puolen vuoden takaiselta luennolta, kun en ole sen koommin asiaan koskaan palannut?’’ Minimityö oli ajallisesti ehkä noin 35-45% panostus aiemmasta, mutta se alkoi tuottaa useimmiten ihan yhtä hyviä arvosanoja ja asioiden osaamisessa selvästi parempia tuloksia. Onnistuin sen myötä saamaan muutaman ainoan ykkösen ja ironisuudessaan muutaman vitosen. Moni asia voi sujua ehkä paremmin, jos ei yritä liian kovin.

Nyt, kun tämän hyvin jäykän ajattelutavan hallintaa on kahdeksan vuotta harjoitellut, niin pystyn ajatella, että olen valmistautunut riittävästi. Ja rationalismi helpottaa: 80 tenttiä takana, vain kertaalleen hylsy, keskimäärin valtava määrä pisteitä yli läpipääsyn – todennäköisyyslaskenta on mun puolella. Hetkinen… Olisiko parempi optimointi pitänyt tarkoittaa vielä enemmän hylättyjä? Tulokset ovatkin aika kaukana täydellisestä – pystyyköhän tuon ajatuksen kanssa elämään? Hyvää yötä.

Lue lisää keskustelua aiheesta Facebook-päivitykseni yhteydessä: Perfektionismi, Facebook.com/rowingfinn