Muutaman sekunnin ajan ehti aamulla olla hereillä ennen kuin sen tajusi. Rotsee-järven kylmä sade, märkä Suomi-haalari, altaallinen vuodatettua hikeä löi kasvoille, kun avasin silmät. Paineella, joka vastasi ehkä kaikki noita muutamaa miljoonaa raskaanpuoleista vetoa, jotka viiden vuoden aikana on ehtinyt ottaa. Joista jokaisella on ollut hyvin konkreettinen tarkoitus. Ja takana valtava motivaatio, joka niihin on saanut venymään. Eilisen pettymyksen pystyi käsitellä aika nopeasti. Mutta tämä kokemus oli jotain, minkä voimakkuutta en osannut aavistaakaan.
Erotuksena epäonnistuneen suorituksen käsitteleminen on minulle nykyään jo helppoa. Sen on ehtinyt tehdä aika valtavan monta kertaa. Keskeistä oli oivaltaa, ettei sen pidempi murehtiminen tue millään tavalla jatkossa menestymistä, vaan ennemmin päinvastoin, jos pessimistisyys, elimistön stressitila ja negatiivinen ehdollistuminem kilpailemiseen ottaa vallan. Oivalsin sen, kun pelattiin veljeni Juhon kanssa mölkkyä. Ollaan aina oltu niin kilpailuhenkisiä, että moni lautapeli, tikanheitto ja frisbeegolf-kierros on parinkymmenen vuoden aikana päättynyt tappeluun ennen kuin ollaan molemmat kasvettu. Ja yhä pelit ovat meillä tiukkaa psyykkistä kamppailua. (Saattaa olla sukuvika, jos sukulaisilta kysytään?)
2018 huonosti menneen MC‐kisan jälkeen, kun heiteltiin monta erää klapia, niin oli konkreettista tajuta, ettei häviötä hyödytä jäädä suremaan. Strukturoitu analysointi, mikä onnistui ja mikä ei, tilanteen nollaus – ja taas on paremmat edellytykset voittaa seuraava. Sureminen, turhautuminen tai hermostuminen saa läsnäolon ja suoritustason romahtamaan. Enkä ole huomannut tässä eroa, oli kyse siihen asti uran tärkeimmästä arvokisasta, mölkkyottelusta tai päivittäisestä treenistä tai yksittäisestä vedosta. Eikä sureminen ole siis kiellettyä ja pettymys pitääkin käsitellä, mutta helposti elää käsityksessä, että tunne pitää jäädä jotenkin osoittamaan itselle tai muille, kulkemaan leuka rinnassa, välttäen katsekontakteja, vellomaan surussa ja yksinäisyydessä paljon pidemmäksi aikaa kuin olisi todellisuudessa tarve.
Takaisin tyhjyyden tunteeseen. Pienen tovin tässä saa varmaan istuskella ja miettiä siivoojan viestin merkitystä. On tämä kyllä kovaa touhua. Jos 8 vuotta näin ankaraa työtä, jonka määrää, intensiteettiä ja vaatimaa motivaatiota ei varmaan kenellekään osaa havainnollistavasti kertoa, antaa palkinnoksi tällaisen kokemuksen. Jos huippu-urheilumenestystä lähtee täysillä tavoittelemaan, pitää olla kyllä käsittämättömän rohkea tai hullu. Mutta olisinko osannut kuvitella että näin paljon? Tällä alalla kertyy kasvattavia kokemuksia. Helposti enemmän kuin mitä ihminen jaksaa. Mutta se onkin merkityksellisempää kuin vain ne voitot.
Lue lisää keskustelua aiheesta facebookin aikajanalla 16.5.2021: facebook.com/rowingfinn
Pettymyksen käsittely kuuluu urheilijan ammattiin.