Rohkeuden ja hulluuden ero on häilyvä.
Mitä eroa on rohkeudella ja hulluudella (ja uhkarohkeudella)? Mietiskelin sitä jo puntaroidessa vielä tätä viimeistä Alpeille lähtöä lenkkarit jalassa, ilman alan varusteita ja juuri ennen olympiakarsintaa. Riskin käsite muodostui ratkaisevaksi. Todennäköisyys haitalliseen ja todennäköisyys haluttuun tulokseen. Päädyin jälleen, että suurin riski olisi ehkä olla ottamatta riskiä.
Olla ottamatta riskiä. Pelata varman päälle. Ettei mitään vain sattuisi. Varman päälle pelaaminen on monessa ratkaisussa yleensä helpoin vaihtoehto. Siihen usein päätyy myös tiedostamatta valintaa.
Ehkä rohkeutta on yrittää tehdä soudusta ammatti Suomessa. Ehkä hulluutta on olettaa, että sillä jotenkin pärjäisi.
Rohkeutta on vaatinut yrittää ensimmäistä urheilukisan voittoa. Ja ensimmäistä sm-mitalia. Ja henkilökohtaista sm-mitalia. Ja mestaruutta. Henkilökohtaista mestaruutta. Suomen ennätystä. Maajoukkueeseen. Pohjoismaiden mestaruutta. Arvokisapaikkaa. EM-mitalia. Maailmanmestaruutta…Ehkä hulluutta on kerätä niitä yhä.
Rohkeutta tai hulluutta vaatii yrittää voittaa ne, jotka ovat sinua parempia. Rohkeutta vaatii yrittää voittaa ne, jotka ovat sinua huonompia.
Ehkä rohkeutta on vaatinut aloittaa nyrkkeily. Ja äidin mielestä hulluutta. Rohkeutta on vaatinut astella kehään, jossa toinen haluaa lyödä sinua niin paljon kuin ikinä vain pystyy. Voisi ehkä pitää hulluutenakin.
Rohkeutta on vaatinut alkaa yläasteella nostamaan keskiarvoa seiskasta. Hulluutta on ollut hakea lukioon, kun ei edes tykännyt lukemisesta. Rohkeutta on vaatinut lukiossa tavoitella laudaturia. Eihän siinä voi onnistua kuin viisi sadasta. Ja epäonnistumisen jälkeen rohkeutta on vaatinut tavoitella sitä uudelleen. Ja siinä kohtaa joko hulluutta tai rohkeutta on ollut yhden sijaan tavoitellakin seitsemää. (Ja onnistua neljässä.)
Rohkeutta on ollut hakea lääkikseen, jonne ”ei juuri kukaan pääse vaikka lukisi monta vuotta” ja mennä päättäväisenä pääsykokeeseen. Ehkä rohkeutta on ollut yrittää käydä vaativa koulutus urheilu-uran ohella. Ennakkoon ajateltuna pidin hullumpana.
Ehdottomasti hulluutta on ollut hakea lukioon Vierumäen varavaihtoehtona (koska jos ei kerrasta pääsisi Vierumäelle liikunnanohjaajaksi, niin SM-mitalista saisi ensi lukuvuoden yhteishaussa yhden lisäpisteen ja Anjalankosken lukio voitti sinä vuonna lukiolaisten kirkkovenesoudun SM-kultaa). Tämä oli kyllä silkkaa hulluutta, johon kätkeytyi jälkiviisaana niin monta tiedostamatonta riskiä. Kuten päätös lajinvaihtoon, elämäntapa, olympiaunelma, oppimista ja kasvamista, aika hieno akateeminen ammatti, noin tuhannen ihmisen tapaaminen, jotka voi kokea ystäväksi ja rakkaan puolison löytäminen.
Mikä se riski yleensä on? Yrittää, vaikkei sillä välttämättä saavuta haluamaansa? Pelko epäonnistua? Pettyä? Kokea häpeää? (eli epäonnistua oman ajatuksen mukaan muiden silmissä? – kuulostaakin jo epämääräiseltä. Ja silti tuo pelko niin dominoi ihmisen mielessä.)
Rohkeutta vaatii yrittää jotain täysillä. Silloin on iso riski, että voi pettyä todella isosti. Mutta silloin on myös selvästi isompi riski, että voi onnistua.
Tietyllä tapaa helppoa on vain kokeilla onnea, yrittää puolitehoilla, ilmoittautua mukaan tai osallistua. Mutta se, että yrittää jotain ihan täysillä? Silloin ei oikein voi selitellä itselleen tai muille.
Riskittömyyden riski: Pelata varman päälle. Ettei mitään vain sattuisi. Silloin ei yleensä satukaan – mitään.
Muistan elävästi, mistä rohkeuden tunteesta saattoi nauttia reilu 20 vuotta sitten kiivetessä puun latvaan. Silloin ei osannut aavistaa, miten hullulta tuntuisi katsoa (taustalla), miten pieneltä täysikasvuinen kuusi näyttää pilviin kohoavaa vuoren rinnettä vasten.
Ehdottomasti hulluutta on tavoitella olympiakultaa. Ehdottomasti rohkeutta on tavoitella olympiakultaa.
Lue keskustelua aiheesta Facebook-sivullani: Mitä eroa on rohkeudella ja hulluudella, facebook.com/rowingfinn